Hyvät Ystävät.
Minulla oli unelma.
Olipa kerran myöhäistä teini-ikäänsä elävä tyttö, joka katseli isosena leirikeskuksessa leirin ohjaajia ja mietti: "Jonain päivänä tulen tänne ja silloin olen muussa asemassa mukana. Ensin kesäteologina, sitten pappina." Seurasi aikamoinen vuosien taisto. Koko ajan kuitenkin mielessä pitäen unelmaa ja päämääräänsä. Välillä se kaikki tuntui mahdottomalta ja saavuttamattomalta.
Olen aina tuhahdellut niille kliseisille laushaduksille "älä luovu unelmistasi", "unelmia pitää aina olla". Höpöhöpö ja niin edelleen. Minä olin huomannut, että elämässä ei tosiaankaan kaikki mene aina niin kuin unelmoisi. Mutta oli minulla silti jotain, mistä jaksoin unelmoida edes alitajuisesti. Kohta vuoden ajan olen joutunut nieleskelemään noita tuhahduksiani ja hassua kyllä, tullut itse sellaiseksi, joka noita kliseitä toistelee muille.
Tänään ja monta viikkoa ja kuukautta jo aiemminkin olen miettinyt tulevaa kesää. Tulevana kesänä minä seison tuolla leirikeskuksessa ja elän unelmaani. "Ensin kesäteologina". Mietin, mitä minä nyt sanon niille jotka tulevat kanssani jakamaan pienen hetken elämää. Mietin, olenko tullut hullua hurskaammaksi noista vuosien takaisista mietteistäni. Mitä sanoisin? Ja klisettä toisen perään. Minä sanoisin, että muistakaa ne unelmanne. Joskus ne voi toteutuakin. Tänään myös mietin sitä, mitä sanon sairaalle, vanhukselle, nuotioiltaan istumaan tulleelle. Jotain ne kai haluaa kuulla. Puhtaimmin haluan uskoa siihen, etteivät minun sanani ole se tärkein osuus. Se, että minä olen siellä hetken ihminen toiselle. Siinä on unelmani, siinä on tehtäväni.
Toissapäivänä seisoin Kaisaniemessä raitiovaunupysäkillä odottamassa raitiovaunua kohti Kallion kirjastoa. Vapaapäivä ja mielessä kuumottelemassa kohta alkavat työt. Mietin, kuinka tämä on kotikaupunki, kuinka tunnen seutuni. Kuinka opiskelen sitä, mitä olen aina halunnut, kuinka olen matkalla. Matkalla unelmaani toteuttamaan, toisaalta sitä jo eläen. Siellä seisoessani nousi päähäni tämän kirjoituksen otsikkona käytetty laulu. Se olikin niin totta. Joskus ne kliseetkin on ihan tosia jollekin. Vain itse tiedän, miten suuren lahjan olen nyt saanut. Ja tehtäväni tulee tässä:
...Opeta, oi Herra, meitä omastamme jakamaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti