Näillä mennään

Sunnuntai. Taas on yksi viikko takana. Sunnuntaisin katson taakseni, mitä viikolla onkaan tapahtunut. Katson myös eteenpäin, mitä tulevalla viikolla minua odottaakaan. Olen väsynyt viikostani. Töissä on ollut tosi raskasta. Senhän kaiki tietää, että työstäni pidän, ei siinä mitään. Tällä viikolla taas vastuu kohahti harteilleni. Kun tuli ne kaksi päivää, kun oli minun vuoroni olla se kokenein ja kykenevin vastuuseen. Silloinhan tietysti yleensä saa tuta sen kokemuksen. Niinkin pieni suuri asia kun tulostin kaatui. Ja kerronpa vain, minun työssäni se on hyvin tärkeä elementti se, että tulostin toimii. Siinä sitten kaksi päivää yritin saada homman toimimaan. Mieltä ei ylennä se, että johtotasolta sataa uusia määräyksiä tehdä asioita uusiksi ja kovaa valitusta, kun kassat eivät laula tarpeeksi kovaa. Tieto lisää tuskaa. Kun tietää mitä pitäisi tehdä, pitää tehdä. Mutta kun niinkin voi käydä, että antaa kaikkensa, eikä se silti riitä. Ja kun arvona on raha, ei kiitosta kuulu vaikka kaikkensa tekee jos ei rahaa sada. Tiedän olevani liian vastuullinen ja ottavani liikaa paineita itselleni. Vaan kun haluan antaa kaikkeni siinä utopiassa, että kiitos odottaa ansaitsijaansa. Olen miettinyt Laun sanoja "Hellittäisit vähän hetkeksi". Haluaisin pystyä siihen, vaan kun sydän sanoo, että kaikkensa on annettava.

Arvoista siis. Äitini pitää työstään kampaajana, hänen arvonsa on kauneus ja estetiikka. Bisnessmiehet tykkää työstään, niiden arvona on raha. Sitähän minunkin bisnesmies työni on, tavoitteena saada aina vain enemmän rahaa. Joskin se raha ei tule minulle, vaan osakkeen omistajille. Minun arvoni ovat kuitenkin toista. Arvoni ovat ihmisyydessä, toisen auttamisessa, uskossa siihen, että elämässään voi löytää helpotusta. Vaikka työstäni pidän, ei se ole minun arvojeni työtä. En voi nauttia siitä silloin täysillä. Yhä useammin mietin, kuinka kauan minun pitää odottaa, kasvaa, tsempata itseäni, että voisin tehdä sitä, missä arvoni ovat. Mutta olen aikaansaamaton. Tiedän, etten tee kaikkeani asioiden eteen. Jokin hannaa vastaan. En ole vielä ymmärtänyt sitä, ettei elämässä saa mitään ilmaiseksi, itse täytyy nähdä vaiva omaan tyytyväisyyteensä.

Tylsää elämää. Lähiaikoina ei ole oikein tepahtunut mitään. Yksin iltoja täällä kämpässä, miettien mennyttä ja seuraavaa työpäivä. Kyllä elämässä pitää olla muutakin kun työ. On hassua, kun joku kysyy mitä kuuluu, kun ei kuulu mitään, mitään ei tapahdu. Kuitenkin päässä pyörii hirveästi asioita, joita en saa ulos suustani. Kaikkea en saa edes omassa päässäni sanoiksi. Joitan saan raapustettua päiväkirjaani, jota olen ruvennut kirjoittamaan iltaisin, että uni tulisi helpommin, kun on saanut asioita talteen. Tänään huomasin, että kaikki musiikki kuulostaa samalta, mikään ei sykähdytä. Kaikki kuulostaa harmaalta. Se oli hassua. Kaipaan jotain, mikä saa sielun siipiä lepattamaan. Eilen mietin sitä, miksi elokuvien katsominen on niin suosittu harrastus ja ajanviihde. Elokuva, mikä tahansa herättää ihmisessä ajatuksia ja tunteita. Oli se sitten pelkoa, kauhua, huvitusta, naurua. Ihminen kykenee tuntemaan jotain eläytyessään toisen asemaan. Jostain syystä tämä maailma ei aina riitä itsestään herättämään noita tunteita. Siksi katsomme elokuvia. Minä olen koukussa Grey'n anatomiaan tunteiden herättäjänä. Jokin sentään liikauttaa, vaikka paljon on harmaata.

Tässä näitä, pitkiä sunnuntain mietteitä, jotka purin kirjaimiksi, kun tylsää oli. Viime yön vietin mökillä äitin, iskän ja Tiiun seurassa, tänään siivosin lapsuuden kodin saadakseni vähän rahaa, että voin alkavalla viikolla paeta pariksi päiväksi Helsinkiin tapaamaan sen paikan ihmisiä ja hengittämään minulle tärkeää vapauden ilmaa. Se on mukavaa. Muuten sitten onkin huomisesta lähtien tasan neljä viikkoa töitä ennen kesäloman alkua. Sen verran on tsempattavana. Pienen piristyksen arkeen antaa tieto siitä, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Siispä hyvää viikkoa kaikille! Toivottavasti jotain (hyvää ja) yllättävää tapahtusi, toisi värejä.