Lähiaikoina olen tutustunut uuteen ihmiseen. Tai ei, ei hän varsinaisesti ole uusi, on hän hyppinyt ohitseni boogie woogien perusaskelin jo kaksi ja puoli vuotta (jestas sentään). Emme ole vaan ennen tulleet pomppineeksi kohdakkain. Ja ei, en ole myöskään nyt siis löytänyt elämäni miestä (vieläKÄÄN). Olen kohdannut uuden ystävän. Myönnän tarkkaileeni sivusta ja todennut, että ehkäpä tuossa ihmisessä on jotain muutakin kuin se perusaskel, jotain tuttua.
Pikkuhiljaa vuoden vaihteen molemmin puolin olemme alkaneet törmätä toisiimme useammin. Päätyneet istuskelemaan johonkin ja juttelemaan. Pikkuhiljaa olen oppinut juttelemaan uudelle ystävällä ja olen iloinen kun minulle on kerrottu. Olen huomannut etten minä olekaan ainut joka ajattelee kummallisia. Rutiiniksi on muodostunut viikottaiset juoksulenkit (ja sitä myöten on muuten kunto kasvanut) jotka ovat sellaisia terapiahölkyttelyjä. Sen verta hitaasti juostaan että samalla voidaan terapoida mieliämme. Ja taas eilen lenkiltä kotiin tullessani, miten hetken ajan arki tuntuukin paljon mukavammalta. Kun uskaltaa hetken olla vähemmän täydellinen, se keventää kummasti.
Ystävänpäivä lähestyy. Jotenkin tuntuu aina yhtä suurelta ihmeeltä kun löytää uuden ystävän. Jotenkin aina yhtä ihme on se, kun muistaa miten mahtavia ystäviä jo on. Ilman näitä ihmeitä ei paljoa taitaisi napostella tämä touhu. Kiitollisuudella ei ole rajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti